SUOMALAINEN COUNTERPUNCH kuohuisalta kesältä 2003

 

 SUOMALAINEN COUNTERPUNCH 

 - 2 artikkelia kesältä 2003.

 

 Vaalit talvella hävinnyt, mutta maan median yhä tukema pääministeri Paavo Lipponen joukkoineen löi jo 18. kesäkuuta kostoksi ulos tuoreen pääministerin, Anneli Jäätteenmäen. Ja nyt haluttiin, että maassa tapahtuneesta kuprusta kaikki vaikenevat ja teko hyväksytään nahkoineen.

  -- Tuolloin, niin kuin nytkin, olin kiinnostunut yhteiskuntamme kulissien takaisista vallanpiireistä ja näiden käsissä olevasta valtavirtamediasta, eli mahtavasta mutta salaperäisestä ohjailukoneistosta, jolla meitä täällä ohjaillaan ja viedään.

 2003 kesällä tapahtui maassa se, että keväällä pidetyt vaalit hävinnyt Sdp:n Paavo Lipponen suivaantui vaalitappiostaan ja siitä, että vaalit voittaneen Keskustapuolueen puheenjohtaja ja uusi pääministeri Anneli Jäätteenmäki oli hiillostanut häntä siitä, mitä hän oli mennyt lupaamaan Washingtonissa eduskunnan selän takana meidän kumppanuudesta alkujaankin jo selville valheille pohjatussa Irakin sodassa? -  Maan valtamedian raskaita rautasaappaita käytellen Lipponen kaatoi tuosta kumppaneineen Jäätteenmäen ja sekoitti maan hallituksen - !

Mutta tuolta 2003 kesältä nyt nämä.

 

Pääkirjoitus 25. elokuuta 2003

MEDIAN ASEMASTA DEMOKRATIASSA

JA SIVISTYSKULTTUURISSAMME

Tällä kertaa rakennan lehtemme pääkirjoituksen hieman epätavallisesti. Siinä ensimmäisinä puhuvat kaksi maailman kuulua yhteiskuntakriitikko-professoria, ja itse otan lyhyen puheenvuoron vasta näiden jälkeen

Ensiksi Saskia Sassen:

- Tiedotusvälineet ovat elintärkeässä asemassa demokratian toteutuksessa. Eivätkä ne ole vain palvelumalli kommunikointiin esimerkiksi liike-elämälle tai kotitalouksille. Tiedotusvälineistö on demokratioiden perusrakennetta, ja tämä meidän tulisi osata tehdä itsellemme selväksi.

Ja kansalaisten tulisi osata taistella tuon selviön puolesta. - Siitä, että tiedonvälitysyhtiöille tulee kuulua myös velvoitteita eikä vain oikeuksia. Niillä ei ole ainoastaan oikeuksia, sellaisia kuin tehdä kauppaa, taistella markkinaosuuksista ja tehdä rahaa. - Nuo ovat niiden suuria oikeuksia -. Mutta niillä on myös velvoitteita siellä missä ne toimivat. Ja jotkut näistä velvoitteista koskevat median ja tiedonvaihdon roolia demokratiassa. Ja meidän lainlaatijoidemme tulee tehdä tässä nyt hyvä joukko lisää kotitöitä.

Noin puhui Ruotsin Television UR-toimituksen myöhäisillan lähetyksessä 11.8.[2003] Saskia Sassen; mm. terävästi ajatelluista media ja demokratia -puheistaan maailman maineeseen noussut, nyt kai jo kuusikymppinen, hoikka ja tyylikäs, eloisasti puhuva sosiologian professorinainen Chicagosta.

Toimittaja sai Sassenin selvittämään sen merkitystä, että me, kansallisten valtioiden kansalaiset ja lainlaadintatyötä tekevät kansanedustajamme, alkaisimme tarkoiksi nyt siitä, mitä me annamme suurten mediayhtiöiden tehdä maissamme ja maillemme.

  I think the law plays the crucial role, - Katson, että laki näyttelee elintärkeää roolia, - hän sanoo suurten ja kansainvälisten tiedotusvälineyhtiöiden tehtävien, oikeuksien ja velvoitteiden määrittämisestä demokratian kehityksen kannalta suotuisaksi kussakin maassa.

- Ja toiseksi katson, että vaikka nämä olisivatkin maailmanlaajuisia korporaatioita, jos useat eri maat saattavat voimaan tietynlaisia lakeja, on näiden suurten korporaatioiden vallan ääri-ilmiöitä mahdollista välttää jo etukäten.

- Se ei ole totta, että me maittemme kansalaiset emme voisi taistella näiden korporaatioiden valtaa vastaan, hän sanoo, ja selittää: Koska niiden täytyy sopeuttaa toimintansa kansallisiin puitteisiin. Ja silloin, niin pian kuin nämä tulevat asettautuakseen maahan, voidaan niille myös asettaa rajoja. - Mutta se minkä tämä vaati, on paljon työtä poliitikoiltamme, Saskia Sassen tähdensi.

Samassa opetusohjelmassa jututettiin myös toista maailmankuulua professoria. terävänä yhteiskuntakriitikkona tunnettua kielitieteen professoria Noam Chomskya Bostonista.

Kun Noam Chomskylta tiedusteltiin, miten hän näki mediassa tapahtuneen kehityksen, hän sanoi:

- Vaikka olenkin edelleenkin kriittinen, on mediatyöskentely tänään jo selvästi parempaa kuin se oli 30 - 40 vuotta sitten. - Koska valtioista on kehittynyt sivistyneempiä. Koko maailma on sivistynyt, ja se on vaikuttanut myös mediaan.

Kuin esimerkiksi, hän kertoi ensin asenteistamme sodankäyntiin ja sotaan:

- Tämän vuoden maaliskuussa tuli täyteen 40 vuotta siitä kun presidentti Kennedyn hallitus kertoi tiedonannossaan, että USA:n ilmavoimat olivat aloittamassa Etelä-Vietnamin pommitukset. Ja näiden samalla tuhoavan tuon maan viljapellot kemiallisilla aseilla. Siten pakottaakseen useita miljoonia vietnamilaisia keskitysleireihin. Käytettiin myös Napalmia. - Ja kaikki tämä tehtiin silloin julkisesti.

- Mutta ei siihen silloin kiinnitetty sen erityisemmin yleistä huomiota. Koska silloin sellainen vain ei ollut “iso asia”. - Jos me halusimme pommittaa jonkin maan, niin me teimme sen. Siitä vaan. Ne eivät pystyneet tekemään mitään meille, niin miksipä emme olisi?- Nyt tuollainen on mahdotonta. Tänään ei kukaan presidentti voisi tehdä tuota. Koska se johtaisi valtaisiin protesteihin.

- 1960-luvulla tapahtuikin sitten se, että maailmassa asenneilmasto muuttui. Ja sillä muutettiin koko meidän sivistyskulttuurimme.

- Mutta myös vastakkaiseen suuntaan tapahtuu liikettä. Ja niin ei kehitys olekaan suoraa ylöspäin menoa, hän lisäsi sitten. Ja jatkoi:

- Sellainen kuin esimerkiksi tiedonvälityksen lisääntyvä keskittyminen harvojen käsiin on tuollainen vastasuuntaan vievä trendi sivistyskulttuurimme kehityskulussa. - Ja se on aika vaikuttavaa. Näin siis Chomsky.

Ja meillä Suomessa?

Chomskyn huoli medioiden siirtymisestä yhä harvempiin käsiin (mistä puhui ohjelmassa myös Sassen) toi minulle mieleen meillä vasta tapahtuneen maan demokraattisesti asetetun hallituksen kaadon. Miten juuri harvojen käsissä olevalla valtamedialla meillä masinoitiin maan uuden pääministerin [Jäätteenmäki] työskentelyn mahdottomaksi tekevä ajojahti. Siksi, että uusi pääministeri oli vaalityöskentelynsä yhteydessä tuonut julki edellisen pääministerin oletettavan valtuuksien ylityksen. Kun tämä, käydessään Washingtonissa eduskuntaa konsultoimatta lupasi maamme USA:n öljyvaltio Irakin valloitukseen tähtäävään sotakoalitioon.

Lopulta, ja vain vajaa kolme kuukautta demokratian mukaisen hallituksen muodostamisen jälkeen, jäi hämmentyneen kansakunnan ylle ilmaan leijumaan sarja hätääntyneitä kysymyksiä: mitä oikein tapahtui, että tuollainen pääsi täällä onnistumaan? Miten tämä demokratiamme vastainen vallankumous tuli tehdyksi? Keillä siinä oli näppinsä pelissä, ja miten? Sekä viimeiseksi tuo syvän turhautuneisuuden ja avuttomuuden ilmaiseva toteamus: “Mutta kun ei tässä tiedä, mitä tässä osaisi itse tehdä”!

- Tuon viimeisimmän kuulin kuluneen heinäkuun aikana kaduillamme kymmeniä kertoja. Ja demokratiayhteiskuntaamme ajatellen tuntui jo pelottavalta huomata miten ohut meidän demokratiamme täällä tänään näköjään sentään onkin!

Ja silloin aloin miettiä, että säilyäkseen, ei meidän nuorella pohjoismaisella demokratiallamme eikä hyvällä yhteiskuntarauhallamme ole kummallakaan varaa näin kelvottomaan (valta)mediaan, kuin meille on tänne nyt päässyt kehittymään Eli, meidän on nyt jo nopeasti opittava tuohon, “mitä tässä osaisi itse tehdä”.

Ensimmäiset kaksi harjoitusehdotustani tuohon demokratiaan oppimiseemme minulla on: ottakaa suosimanne puolueen mäelle nyt valitut kansanedustajat hyvään, vakavaan puhutteluun tuosta, että tapahtunut vallankumous ja siinä käytetty kansan narutus ja silmänkääntötemppu tulee selvittää sekä siitä, että meidän mediaa koskevat lakimme tulee saada asiaankuuluvaan remonttiin. Ja tämän tehtyänne, toiseksi taivutelkaa kaksi tai useampi tuttavanne tekemään samoin.

Ja huomatkaa nyt en ole puhumassa kummankaan puolueosapuolen puolesta enkä vastaan, vaan vain poliittisia roistoja ja kyynärpäätaktikkoja sekä näiden kätyreinä täällä notkuvia valtamedioita vastaan; meidän kaikkien ja meille kaikille arvokkaan, nuoren ja vielä hauraan pohjoismaisen demokratiamme puolesta.

Gunnar Roth

Edustajanne puhelinnumeron tai osoitteen saatte ainakin soitolla Eduskunnan puhelinkeskukseen: 09 - 4321.

Ja sähköposti menee näille suoraan seuraavasti:

etunimi.sukunimi@eduskunta.fi .

Esim.: ville.vallaton@eduskunta.fi

Entä maailman kärkijournalisti John Pilger journalismista:

Samassa UR ohjelmassa 11.8. puhui ensimmäinen Sophie-palkittu, britti-toimittaja John Pilger, mediasta ja journalismista:

“Media on yhteiskunnan valtarakennelman jatke. Sitä se on ollut ennen, ja taatusti sitä se on nyt.”

 

 “Me kuvittelemme mielellämme tänään, että media on vapaata, ja että sillä on meille tarjota massoittain informaatiota. Mutta tosiasiassa ne ovat samoja tietoja joita toistellaan lukuisissa eri medioissa. - Ja tieto, mitä meille näin jaetaan, se on tuota “turvallista tietoa”.”

Lopuksi tämä osaamisestaan ja rohkeudestaan palkittu toisenlainen toimittaja, koetti määritellä mitä on (hyvä) journalismi:

“Journalismia on, että rehellisesti ja totuudenmukaisesti pyritään ottamaan selkoa asioista. Sekä yritystä saattaa asiat väelle ymmärrettäviksi. - Eikä sen tulos ole kokonainen totuus jostakin asiasta, ei tietenkään; mutta se on osa sitä, ja se on sen elimellisin osa. - Se tosin on epätäydellistä, mutta se on totuudelle uskollista ja rehellistä yritystä. - Ja se kestää ajan ja luotettavuuden testit.”

Lehden pitkäaikaisempi lukijakunta muistaa kuinka VA:n olemassaolon aikana me olemme lukuisia kertoja kritisoineet maamme mediaa olennaisen tiedon pimityksestä tai sen merkityssuhteiden vääristämisestä, silmänkääntämisestä ja vallan ja rahapiirien hännystelystä, sekä sen toimittajia selkärangattomuudesta; yleensä ottaen molempia epärehdistä ja suurta enemmistöä kohtaan meillä ja muualla moraalittomasta ja epäsolidaarisesta mediatyöskentelystä. John Pilger tiivisti tuossa nyt sitä samaa.

GR

 

Jälkisanat syksyllä 2024

 Tuona kesänä lähdin laittamaan pienellä lehdelläni Lipposen ja meidän valtamediaamme tiukoille siitä, mitä maassa oli tehty ja tapahtunut.

Tuosta ja koko kesän ja syksyn numeroista tuli koko nuoren lehden parhaat ja vahvimmat.  -  Ikävä vain,  taloudellisesti ja yksinvedettäväksi liian vaikeiden koossapitosyiden vuoksi vielä saman vuoden lopulla jouduin ajamaan alas ja lakkauttamaan tuon suoruudessaan ja ambitioissaan, ah!, niin tuoreen toisenlaisen sanoma-/aikakausilehden julkaisemisen.

 --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Artikkeli samassa numerossa:

Päätoimittajana ja lehdenmyyjänä

”Kirjavassa Lehmässä”

Viimein nyt heinäkuussa ehdin ensimmäisen kerran promotoimaan lehteämme kaduille ja toreille. Täällä pääkaupungissamme sekä parissa muussa Etelä-Suo­men kaupungissa.

Ja kokemukseni noista ulostuloistani olivat hämmentäviä. - Monellakin tapaa.

Jotenkin, pöytäni äärelle Lasipalatsin kulmalle, Simonkadun puoleiselle nurkalle, näkyi “esiintymiseni” ensimmäisenä päivänä tulevan melkolailla tuohtunutta väkeä.

Sitä siihen vaelsi tuolta Sanomatalon suunnasta. Silloin tällöin, pitkin iltapäivää.

Tällaiseen työhön tottumattomana en aluksi huomannut, että asiassa olisi ollut mitään erityisesti merkillepantavaa. Mutta kun aikaa kului, ymmärsin lopulta, mitä erinäisten, tuona iltapäivänä tapahtuneiden asioiden taustalla oli: Lehti oli joutunut lukuun jossakin lähettyvillä jo laajemminkin. - Kaksi päivää aikaisemmin olin vienyt lehteämme 200 kappaletta kesälomasta johtuen tyhjänä seisovan Eduskuntatalon vahtimestareille; jaettavaksi edustajien postilaatikoihin. Siellä niitä tuskin oli ehtinyt montakaan vielä lukuun. Mutta Sanomatalolle viemäni 125 kappaletta jo taatusti olivat.

 

 

Ja se tapahtui sieltä tuo tuohtuneiden kommenttien ja happamien naamojen vaellus pöytäni ohi ja joskus myös sen ääreen.

Viimekertainen numerommehan oli ollut huimaa luettavaa talossa toimitettavien Ilta-sanomien ja Helsingin Sanomien toimituksille moneltakin osin ja monellakin tavoin. Kaikista kiireen kiroistaan huolimatta, siellä sen senkertainen väkevä sanottava oli uppoamassa pintaa syvemmälle.

Nuo 125 kappaletta Sanomataloon, sen lehtien eri toimituksille ja toimittajille jaettuina, eivät olleet jääneet lukematta. Ja uskonpa, että erityisen tarkkaan siitä luettiin siellä sen pääkirjoitus, sekä maamme valtalehdistön toimittajaväkeä säälittä tukisteleva häntäkirjoitus. Niissä molemmissa annoin pyyhkeitä, niin Sanomatalolle ja valtamediallemme yleensä, kuin näiden laajalle toimittajakunnallekin. Eikä ollut tuo häntäkirjoitukseni pääkirjoitustani heikkoverisempi, mitä tuli sanottaviini maamme toimittaja-aineksesta tänään.

- Tuleeko tuolla meillä harvoin nähdyllä, vallan ja vallan hännystelijöiden ravistelullani, olemaan sittenkään jotakin suoraa pidempää vaikutusta, se meille jää nähtäväksi.

Piikki paiseeseen

Maan hallituksen kaatumisen jälkeen maahan oli laskeutumassa kuollut hiljaisuus suoritetusta silmänkääntötempusta ja hallituksenkaadon tekijäpukareista. Me törkeästi rikoimme tuon hallitun hiljaisuuden asioiden selvittelyyn ottamista vaativalla, vahvasti asenteemme moiseen, pohjoismaisen demokratiamme pohjia vakavasti uhkaavaan puuhasteluun osoittavalla pääkirjoituksellamme. Ja sen myötä me rikoimme tuolla, lopulta vasta heinäkuun alkupäivinä ilmestyneellä, hieman “toi­senlaisella” aikakausilehdellämme myös tabua siitä, ettei maan ylintä valtamediaa vastaan tule asettua kirjoittamalla siitä ja sen toimituskuntien poliittisista kätyrikaarteista pahaa; oli sellaiseen aihetta tai ei.

- Eräänlaisena yhteisenä sopimuksenahan meillä edellytetään, että meidän valtamediamme varoo lähtemästä kritisoimaan osapuoliaan. Ja ainakin, jos sotajalalle jostakin pikkuvivahteesta joskus lähdetäänkin, järeimmät tykit jätetään aina kotiin.

Ja samalla tavoin odotetaan meillä myös muun tiedonvälityksen antavan pyhän rauhan tuolle yhteiskuntamme instituutiolle. Niin, ettei sen törkeämpääkään valtapoliittista myyräntyötä lähdetä ampumaan todella kovilla.

Terävällä heinäkuun numerollamme me teimme tuohon kaikkeen kiusallisen poik­keuksen. Ja teko oli niin anteeksiantamattoman julkea, etteivät Sanomatalon jotkut toimittajat saaneet nyt pidettyä itseään nahoissaan, vaan lehtipöytäni ohi kulkiessaan ja tilaisuuden noin tarjoutuessa, he antoivat edes hieman tulla ulos liikoja höyryjään. - Kuka milläkin tavallaan.

Puna-vihreä!

Jotkut jättivät tuon purkamisensa vain esimerkiksi siihen, että sanoivat olevansa kanssani eri miel­tä. Ja parin mielestä pahin mitä riippumattomaksi ja puolueettomaksi itseään ilmoittavasta lehdestä saatettiin sanoa, oli kai, että sille määriteltiin omasta takaa joku poliittinen väri. Sain kuulla silloin, että lehtemme on “puna-vihreä”. Se ilmeisesti oli sanojista hyvin paha ja anteeksiantamaton väriyhdistelmä tiedotusväelle.

Itse taas ajattelin tuosta määrittelystä myöhemmin illalla, että tämän päivän maailmassa itselleen ihmisenä rehellinen on tänään kai juuri puna-vihreä. Ja jos mistä tahansa riippumattomaksi ja puolueettomaksi ilmoitetusta lehdestä on jonkun mielestä luettavissa myös poliittisia värejä, on kai silloin lähinnä vain kunnianosoitusta jos sellaiseksi osuu juuri tuo “puna-vihreä”. - Se kun ilmaissee silloin sitä, että lehden ja lehdentekijöiden arvot ovat ajassamme varsin hyvin kohdallaan.

Kun taas tuollaisen määritelmän lausuja, sikäli kuin hän sen tarkoittaa lausua halventavassa mielessä, ei liene kovinkaan hyvin selvillä sen paremmin itsestään ja omista arvoistaan, kuin yleensäkään maailmanmenomme nykyisestä luonteesta, ja niistä suurista vaikeuksista, joidenka kanssa maailmamme ja ihmiskuntamme täällä tänään painivat.

En ole milloinkaan ollut puoluepoliittisesti katsoen ns punaisia. En -60 ja -70-luvuillakaan. Kun meillä likimain kaikki 15 - 35-vuotiset näkyivät eksyneen tai alentuneen liputtamaan tuota omasta mielestäni meidän suvereenia itsemääräämisoikeuttamme tuohon aikaan reaalisti koetellutta “neukkuväriä”.

Mutta vihreitä tunnustan sympanneeni kyllä niin puolueena kuin ihmisinä jo iät, ajat. Tosin eivät sympatiani sinnekään suuntaan ole enää aivan säröttömiä sen jälkeen, kun puolueesta alkoi tulla jo liian kanssa tuollainen “yksi hallituskelpoinen puolue muiden lailla”. Mikä meillä merkitsi sitä, että sielläkin myönnyttiin soittelemaan saatuja nuotteja aivan liian siististi samoin stemmoin kuin kulissien takainen valtapuolueemme Kokoomus ja sen kanssa yläpäästään vahvasti yhteen liittoutunut SDP ne sanelevat.

Tästä huolimatta, jos nyt haluaisin sanoa ajatukseni siitä, onko kaikenlaisista puoluesidoksista ja taloudellisista sidoksista vapaalle lehdellemme annettu, itseasiassa hyvin yksioikoistettu, värimääritelmä, “puna-vihreä”, sille tämän päivän maailmassa myönteinen vai kielteinen, pidän sitä ehdottomasti sentään myönteisenä.

- Jos lehdessämme näkyy selkeänä meidän huolemme huono-osaisiksi täällä ajettujen kansojen ja kansanosien sekä huonostihoidetun yhteisen elintilamme puolesta, sekä meidän sympatiamme noille, meille kaikille paremman, viihtyisämmän ja turvallisemman, sivistyneemmän maailman puolesta työskenteleville yksilöille ja kansalaisjärjestöille, on linjamme, ‘mediana ajassamme’, kun­nossa. - Siihen juuri me olemme työskentelyllämme pyrkimässäkin, ja sellaiseen ajatteluun ja työs­kentelyyn me olemme rohkaisemassa täällä myös muita. - Kun taas nuo tänään “ei-puna-vihreät”, ne näen täällä jo jonkinlaisiksi jälkijättöisiksi kummajaisiksi. Ihmisinä kääpiöiksi rusina-aivoiksi. Nykyisten moraalittomien ja vallanahneiden vallanpiirien selkärangattomiksi hännystelijöiksi ja yhteiskuntakehityksellemme syvästi vahingollisiksi, moraalittomiksi kätyreiksi.

Kynämies-kulkuri!

Taas toinen pari; myös jostakin tuolta Sanomatalolta päin, tuli tiedustamaan minulta taustaani; eli meriittilistaani ja valtuuksiani ylipäätään sille, että olen lähtenyt puhumaan asioista niin vahvoin vedoin, kuin nyt puhuin.

Heille ilmoitin kirjoittelevani näitä kulkurin taustallani. - Ja siten vastaten odotin kysyjän tovereineen ymmärtävän ehkä sentään hyvinkin riittäväni siihen mitä tuolla kertaa olin tullut kirjoitelleeksi. Niin Sanomatalosta ja tuosta Irak-jupakasta, kuin maamme toimittajakunnastakin.

- Että maailmaamme tavanomaista laajemmin vapaana kulkeneena ja katselleena kulkurina kun vihdoin alan kirjoittaa merkitsevistä yhteisistä asioistamme, voi käydä [niin], että persoonani voimalla kirjoitan silloin toisin ja vahvemmin, kuin tekee meillä muottiinsa koulittu, tavallinen toimittaja-kuli.

Juuri entisenä kulkurina minusta löytyi kanttia puhumaan noista asioista sillä suoruudella ja sillä ilmaisun voimalla, kuin katsoin välttämättömäksi täällä jonkun nyt puhua.

- Lienevätköhän vain vanhat yliopisto-opintoni (yhteiskuntatieteelliset ja humanistiset) ja myöhemmät yliopistoharrastukseni koskaan, ilman juuri noita kulkurivuosiani ja -vuo­sikymmeniäni, olisivat saaneet minuakaan käymään kynineni tähän tiukkasanaiseen yhteiskunnalliseen kirjoitteluuni. Joten vastaukseni oli ilmaiseva, samalla kun se oli myös totuudenmukainen.

Täydentävä korjaus:

Mutta sama kyselijä kysyi myös hakemaansa erittelemättä, että missä minulla noista rohkeasti hyökkäävistä kirjoituksistani on referenssit?

Ja aivan oikein, en ollut katsonut tarvitsevani sellaisia noihin kirjoituksiini. Vaikka, kenties todella joillekin kohdille sellaiset olisivat sittenkin olleet paikallaan.

Kun kirjoittamiani myöhemmin sitten luin, niin kai ainoaksi varsinaisesti erityistä tarkempaa viittausta niissä olisi kaivannut se, kun “Lehdessä tapahtuu”-kirjoitukseni asia 2:n alla kerroin tämän lehden synnystä. Siellä mainitsin kuinka maamme valtamedia ei marras- - joulukuussa 2000 selvästikään ollut halukas puhumaan, tietämään eikä hankkimaan laajempaa WTO-EU-asia-aluetta ajankohtaisesti selventävää aineistoa ja tietoa, Ja että näin se jälleen kerran jätti suuressa ja takuulla tärkeässä asiassa maamme kansan merkittävällä tavalla uutis- ja tiedonvälityspimentoon.

Jos nyt koettaisin lyhyesti korjata puutteen, niin kerron, että tuolloin olin todellakin itse ollut useaan otteeseen yhteydessä Helsingin sanomien poliittiseen osastoon, kertoen aluksi, millaista tietoa ja selventävää, vahvaa materiaalia meillä Kansalaisjärjestöjen WTO-kampanjassa oli hankittuna ja koottuna asiaa koskien. Ja sitten pyynnöstä toimitin sinne sekä kyseiselle toimittajalle että hänen esimiehelleen tuhdit, noin tuuman vahvuiset A-nelos-kirjeet suomalaista ja ulkomaista materiaalia siitä, mitä meillä oli asiasta tietoa.

Ja kun sieltä sitten puolenviikon kuluttua [tiedustellessani] kerrottiin, ettei heillä ollut kompetenssia, riittävää osaamista, kirjoittaa tuosta laajasta asiasta, me, asioihin jo hyvin perehtyneinä tarjosimme heille ilmaista konsulttiapuamme heidän siihen riittäväksi perehdyttämisekseen.

Kun sitten tuo suuri lehti kuitenkin jätti huolimatta tai edes tiedustamatta konsulttiapuamme, samoin kuin jätti aihealuetta selventävän käsittelyn, on minulla hyvää syytä kirjoittaa tänään niin syyttävästi kuin lehtemme edellisessä numerossa asiasta kirjoitin.

“Kirjavassa Lehmässä”

Mutta näin minä toki muutakin tämän “kirjavan lehmämme” kaduilla ja toreilla käydessäni, kuin tuohtuneita Sanomatalon toimittajia.

Aluksi minua ihmetytti siellä miten välinpitämättöminä - usein myös laskelmoivan välinpitämättöminä vaelsivat ohitseni ja tarjoamani (aineistonsa puolesta siis erinomaisen hyvän, vahvan ja ajankohtaisesti, täällä tänään meille ehdottomasti tärkeän) uudenlaisen aikakausilehden ohi nuo pääkaupunkimme tuhansien ihmisten ihmisvirrat. Vain tuiki harvat poikkesivat katsomaan, mitä ehkä saattaisi olla tarjota sillä vaatimattomasti vain mustavalkoisena painetulla, ja siten näillä värejä kirkuvilla mediamarkkinoilla tänään oudon erinäköise[ksi jäävä] llä lehdellä.

Aluksi tuon 20-sivuisen, oivallisen asia- ja ajankohtaislehden noin kohtaama välinpitämättömyys siis hämmensi minut. Olin luullut, että ihmiset tässä kaupungissa olisivat olleet avoimempia ja halukkaampia tutustumaan tänään jo johonkin uuteen ja otteiltaan tuoreempaan ja rehdimpään tiedotusvälineeseen. Olin luullut, että nyky-tarjonnan aikana väellä olisi ollut tervettä uteliaisuutta ottamaan selvää siitä, mitä mahdollisesti uutta jollakin oli tuoda tähän meidän niin kovin staattiseen ja, itseasiassa, aika väljähtyneeseen ja verettömään ja kieroutuneeseen tiedonvälitystarjontaamme. Mutta ei. Ei totisesti laisinkaan!

Ylivoittoisesti suurinta osaa ohitseni vaeltavasta väestä näytti vähät kiinnostavan se, mitä minulla siinä kulttuuri- ja tiedonvälityspöydällä sille oli tänään tyrkyllä. - Ja näin jatkui päivästä päivään! Missä sitten meninkin ! - Aamuista Kotkan torikahvilaa lukuun ottamatta. (?!)

Ja jotenkin aloin­ lopulta jo tunteakin, että jollakin tapaa tämä oli ohjelmoitua ja jostain johdettua käyttäytymistä tuolta tämän kaupungin ja maamme väeltä. Aloin tuntea, ettei tämä kaikki ollut luonnollista; että se oli jo jotain luonnotonta. Taitavaan ajatteluun kykenevään ihmiseen oikeastaan kuulumatonta. Aloin tuntea, että jotenkin oli yhteiskunnassamme toiminut jokin hyvin vaikuttava ja tehokas aivopesu. Että nämä ihmiset oli jollain pitkäaikaisella, heidän itsensä huomaamattomalla, ovelalla tuputuksella ja piilovaikuttamisella saatu välttelemään kaikenlaista tuoreita ajattelun muotoja, esimerkiksi mustavalkoisena vaatimattomasti painetulla lehdellä, mahdollisesti tarjoavaa tietoa ja tiedonvälityskulttuuria. - Lausuipa joku tolvana lyhyesti puoleeni vilkaisten jopa sanan “propagandaa” - . Hänen tajuamattaan, kaiketikaan, tuon taivaallisen vertaa sen paremmin siitä, mitä sana merkitsi, kuin siitäkään, että hän oli kaiket päivät tiedotusvälineittemme sekä pälpättävien sosiaalisten kontaktiensa kautta altistettuna täällä propagandalle. Jos jonkinlaiselle sellaiselle. - Niin avoimelle, kuin piilopropagandalle.

Mutta varmaankin juuri jostain tuollaisesta sanasta tai ihmisten ilmeistä aloin viimein todellakin tajuta tuolla kadulla, että tämä väki vaeltaa täällä tuollaisten, yhtä yksittäistä halvasti painatettua lehteä tarjoavien “propagandistien” ohitse eräänlaisessa aivopesun sokeassa huumassa.

Ja kun minä tuohon oivallukseen lopulta heräsin, silloin näin tuon väen ja kaupungin myös jo kovin uusin silmin. - Ja silloin minä muistin myös Nietzschen. Muistin tuon hänen Zarathustransa onnettoman vierailun alhaalla, lymypaikkansa läheisessä markkinahumun kaupungissa nimeltä “Kirjava Lehmä”.

- Eikä aikaakaan, kun jo seurasin hänen esimerkkiään, enkä enää mennyt takaisin.

- Juuri niin kuin nämä ihmiset ovelasti aivopesseet tahot ovat halunneet meidän, tuoreiden sanansaattajien omine sanottavinemme, täällä lopulta tekevänkin.

 Mutta oudosti minullekin jäi tuosta kokemastani jäljelle tunne, etten ollut tapahtuneessa sittenkään se suurin häviäjä.

Oliko tuo tunteeni realistinen, vai tuliko se vain yhä tuolta maailmaa kirjoista raskaine reppuineni (30 - 35 kiloa) vuosikaudet toistensa jälkeen liftaamalla menneelle, uteliaalle seikkailija-kulkurille matkanteossaan kasvaneesta hiljaisesta, erityisestä, maltillisesta sisustani? - Kuka sen minulle sanoisi?

Gunnar Roth

------------

 

2 puuttuu

 - Katsotaan löydänkö digitallenteena vielä 2 muuta juttuani asiasta tuolloin. - Yksi niistä olisi itse tuo puolueeton mutta tiukka kirjoitukseni Jäätteenmäen ajojahdista ja Lipposesta, ja toinen olisi siitä, jouduinko todella Suopon tarkkailuun tuosta, Suomen silloisessa poliittisen tiedonvälityksen kentässä täysin poikkeavasta, ultra-uskaliaasta kirjoittelustani? - Olin nimittäin saanut siitä asiantuntijan varoituksen ennen tuon jutun julkaisuun ryhtymistäni.

 

Homma (noiden juttujen skannaaminen ja siirto tänne) vaikuttaa olevan minun taidoilleni liian vaikeaa. - Se pitåå koettaa katsoa uudelleen ja ehkä jonkun osaavan toisen kanssa.